Tuhotulvan tytär

Heii, taas on ehtiny mennä kuukausi siitä ku viimeks postasin :') Mutta siis aattelin taas julkasta vanhan tekstin, silllä kyseessä on taas kerran mun koulussa äikäntunneilla kirjoittama teksti, tällä kertaa genrenovelli. Arvaatteko mistä genrestä on kyse? :D

 Mä olin ite tähän tavallaan ihan tyytyväinen, mutta vois olla parempikin, koska juonessa ei ehkä sinänsä ole mitään logiikkaa :,) Erityisesti en tykkää siitä miten toi kaupungintalo systeemi toimi, mutta no, minkäs teet :') Mä siis alunperin kirjoitin tästä 7-sivuisen, kunnes tajusin että kyseessä on novelli, ei romaani, ja sen takia jouduin sit vaa surutta katkoa sellasia alkuperäisen juonen kannalta tärkeitä yksityiskohtia että tästä saatais lyhyempi. 

Huomaa myös mikä on ollu kevään kantava teema, eli taas kerran tulvasta ja vedestä🥲

kertokaa mitä piditte! ja hyvää kesäloman alkua kaikille <3

kuva: pixabay

 

Tuhotulvan tytär

Kevätsateet alkoivat kaksi viikkoa sitten. Räystäistä valuu litroittain sadevettä ja kadut tulvivat niin vuolaina, että ihmiset kulkevat veneillä paikasta toiseen. Vesi on noussut koko elämäni ajan joka vuosi lisää ja lisää, mutta pahin aika on aina kevät. Syytä ei tiedetä, sillä kylässä sataa aika lailla saman verran koko vuoden, mutta jostain syystä keväällä mereltä virtaa puolet suurempi määrä vettä. Kevättulvat kestävät yleensä noin kaksi kuukautta, ja sinä aikana ei mennä kouluun. Kun ensimmäinen tulva-aalto saapuu meidän pieneen kyläämme, koulut sulkevat ovensa ja kaikkien koululaisten on aloitettava rojunkeräys kaduilla ja kasvihuoneilla. Tulvat tuovat luoksemme niin paljon rojua, että kaikkien on osallistuttava sen keräämiseen. Metallista on myös yleinen pula, eli kaikki pitää kerätä talteen kasvihuoneiden, veneiden ja ylipäätään tarve-esineiden tekoon. 

Juuri nyt sade on lakannut, mutta ilma on yhä kostea ja sadetta enteilevä. Havahdun mietteistäni, kun polveni osuu johonkin kovaan. Sävähdän kivusta, ja katson alaspäin huomatakseni suuren metallisen putkiosan. Heivaan tämänkin rojun vaivoin veneeseen, jota vedän köydellä perässäni samalla, kun kuljen itse rantapengertä eteenpäin. Vene alkaa olla täynnä ja käteni ovat väsyneet kaiken roinan siivoamisesta. Kuljen hitaasti eteenpäin, sillä työ on puuduttavaa ja väsyttävää eikä jalkojen särky auta asiaa. Yhtäkkiä huomaan kulkeneeni paikalle, jota en ole ennen nähnyt. Polku, jota kuljen, jatkaa kulkuaan eteenpäin ja päättyy äkisti jonkin matkan päässä, mutta polulta haarautuu toinenkin reitti, joka kaartaa oikealle, metsikön suuntaan. Veneeni on jo aika täynnä, ja olen kyllästynyt työhön, joten hetken mietinnän jälkeen sidon veneeni köydellä läheiseen puuhun ja lähden oikealle. 

Polku on alkanut kasvaa umpeen pikkuhiljaa, joten luulen, ettei kukaan ole kulkenut siinä hetkeen. Polku viettää ensin alas syvälle metsään, tiheiden puiden ja roikkuvien oksien sekaan, mutta sen jälkeen metsä alkaa harventua ja saavun pian sen reunalle. Kun astun ulos puiden lomasta, saan kokea aikamoisen yllätyksen; olen meren rannalla ja aivan vedenrajan vieressä. Edessäni liplattaa harmaa, kylmä meri, joka sylkee päälleni suolaista vettä. 

En ole koskaan nähnyt yhtä kaunista paikkaa. En ole koskaan edes nähnyt merta. Katson kauas taivaanrantaan, ja meri vain jatkuu silmänkantamattomiin. Istuudun rannalle lepuuttamaan jalkojani ja suljen silmät. Kuuntelen meren loisketta, tunnen pisarat, jotka välillä lentävät päälleni ja kastelevat hiukseni. Hetken istuskelun jälkeen lähden takaisin polkua pitkin, sillä en saa viipyä liian pitkään.

Saavuttuani vihdoin takaisin kylään ja vietyäni veneen romuvarastolle, minulla on huutava nälkä ja olen todella uupunut. En saa poukamaa mielestäni. Palaan kotitalolleni, ja kuljen narisevia portaita ylöspäin omaan kotiini, joka on ylimmässä kerroksessa ullakkohuoneessa. Eteisessä haistan mummin tekemän kurpitsakeiton tuoksun. Riennän hämärään keittiöön, jonne mummi on kattanut pöytään höyryävän kuumaa keittoa. Tämä viikko tulee olemaan kurpitsapainotteinen, sillä niitä sai kokonaisen kärryllisen halvalla läheiseltä kasvihuoneelta. 

“Pese kädet, Vanamo, tulvaromu vilisee bakteereita.”  mummi käskee. Kutsun häntä mummiksi, vaikka ei hän oikeasti ole minun isoäitini. En ole sukua kenellekään täällä. Olen kasvanut orpona, eikä kenelläkään ole tietoa vanhempieni kuolinsyystä, vaikka arvatenkin he ovat hukkuneet tai sairastuneet johonkin tulvatautiin. En onneksi muista heitä, sillä silloin surisin varmasti paljon enemmän. Joka tapauksessa mummi on 65-vuotias nainen, joka otti minut huostaansa kun olin kolme. Vaikka emme ole sukua, välitän hänestä paljon. Istuudun pienen pöydän ääreen ja mummi kaataa lautaselleni höyryävää, oranssia keittoa. Lusikoin sitä ääneti ja palaan mielessäni meripoukamalle, kun mummi kysyy: “Mikä on, Vanamo? Olet hyvin hiljainen, oliko romunkeräyksessä rankkaa?” 

Vastaan voipuneesti: “Joo, olen ihan loppu, keräsin taas veneellisen tavaraa ja jalkoja särkee".

Tämän jälkeen pysymme kummatkin hiljaa loppuruokailun, minä pysyn omissa mietteissäni ja mummi omissaan.

Kello on kuusi ja kuljen taas ulkona joenviertä ja keräilen aamun ensimmäisiä tulvaromuja. Vesi on tavallista korkeammalla, siis jopa kevättulvaksi. Näyttää siltä, kuin joki kuohuisi hetkenä minä hyvänsä yli. Tänään olen romunkeräyksessä aamuvuorossa. Se on mielestäni paras vuoro, sillä tahti on aamulla verkkainen eikä ympärillä ei enää näy muita kerääjiä. 

Tajuan yhtäkkiä, että olen huomaamattani ajautunut taas meripoukamaan johtavalle polulle. Yritän vastustaa kiusausta käydä uudelleen poukamassa, mutta toisaalta olen aloittanut keräyksen jo puoli tuntia sitten, eikä kukaan näe minua täällä. Voisin nopeasti piipahtaa meripoukamassa ja palata sitten veneelle. Pian olen jo polun päädyssä, astun ulos metsästä ja näen edessäni upean sinisen taivaan, joka yhdistyy taivaanrannassa liplattavaan mereen. Haukon henkeäni, sillä vesi on kadonnut rannasta. Pian tajuan, että syynä on laskuvesi, mutta ylllätyn silti, kun näen paljaan hiekkarannan. 

Kuljen pidemmälle rantaan, ja huomaan omituisen, sinisen putken. Nostan sen hihallani siltä varalta, että se on tulvatautien saastuttama. Sisältä paljastuu leveä paperikäärö. Aukaisen käärön hietikolle, ja silmieni eteen avautuu paljon vieraan kielen tekstiä sekä suuri, yksityiskohtainen kuva jostakin rakennelmasta. Rakennelmasta on kerrottu tarkat mitat paperilla, tunnistan senttimetrien ja metrien merkit sekä numerot jotka vilisevät paperilla. En saa selvää rakennuksen tarkoitusperästä, mutta sydämeni lyö kovempaa ja tunnen, että tämä on jollain tapaa elintärkeää - en vain tiedä miten. Laitan paperin takaisin koteloonsa varovasti, käärin kotelon hiushuiviini ja piilotan sen sadeviittani alle.

On vapaapäivän ilta. Sataa taas rankasti. Istun lattialla ohueen vilttiin kääriytyneenä, ja olen juuri saanut käsiini mummin vanhan englannin sanakirjan, yhden ainoista kirjoista, joita omistamme. Aukaisen käärön varovasti lattialle eteeni, ja alan kääntää sanoja yksi kerrallaan. Kirjoitan sanat viereen koulusta saamalleni paperiliuskalle. The construction, hmm, rakentaminen. Blueprint, suunnitelma. Of Cordelia- dam, hetkinen siis mitä? Dam, pato. Cordelia on varmaankin nimi, ehkä he ovat nimenneet jonkin padon tällä nimellä. The construction blueprint of Cordelia- dam. Eli hetkinen, kyseessä on siis jonkinlaiset piirustukset Cordelia nimisestä padosta? En ymmärrä yhtään, mutta jatkan eteenpäin, sillä yläkulmassa kerrotaan päivämäärä. Construction will begin 20.4. 2125, and end 22.3.2127. Pikkuhiljaa palaset loksahtelevat yhteen, sillä eikö juuri tuon vuoden tulva ollut ensimmäinen rajuista kevättulvista? Olin silloin 2-vuotias enkä muista ajasta mitään, mutta niin minulle on kerrottu. En ymmärrä, kuka tämän padon oikein on rakentanut, ja eikö hän ole kuullut sen aiheuttamista ongelmista kylässämme? Suljen rakennuspiirustukset ja piilotan ne sängyn alle. Luulen, että vaistoni osui oikeaan, todellakin on kyse jostain suuremmasta kuin osasin edes kuvitella. Nyt aivoni alkavat jo viritellä uutta suunnitelmaa, jonka avulla pääsisin mantereelle ja voisin kertoa padon rakentajille tulvista, köyhyydestä, tulvataudeista joihin ihmiset vuosittain kuolevat, ja kaikesta muustakin, johon pato on syyllinen. Ehkä, jos he kuulisivat ongelmista, padon käyttö voitaisiin lopettaa?

Olen taas romunkeräyksessä, missäpä muuallakaan. Nyt on keskipäivä, olen päivävuorossa. Sain selville rakennuspiirustusten tarkoituksen kolme päivää sitten, ja siitä asti olen miettinyt lakkaamatta, miten saisin ajatukseni täältä mantereelle. Olen kirjoittanut mielestäni hyvän puheen, jonka käänsin sanakirjan avulla englannin kielelle. Ainoa tapa saada tieto mantereelle, jonka olen keksinyt, on että lähden sinne itse. Tiedän, että seuraamalla merivirtaa saavun jossain kohtaa mantereen rannalle, eikä siitä ole pitkä matka rantakaupunkiin. Koulussa meille on kerrottu kaupungintalosta, rakennuksesta, jossa järjestetään kerran kuukaudessa yleisötilaisuus. Se on aika, jolloin ihmiset saavat käydä kertomassa ongelmistaan ja mantereen päätösvaltaiset ihmiset vastaavat. Siellä aion käydä lausumassa puheeni. 

Kuulen takaani huutoja, jotka kertovat, että meidän romunkeräysvuoromme on päättynyt. Vien veneen ripeästi varastolle, josta saan leiman kouluvihkooni todisteeksi työstä. Tyhjennän myös taskuni, näin varmistetaan ettei kukaan varasta arvokasta metallia omaan käyttöönsä. Taskustani löytyy vain leivänkanta, joten metallinkeräysvalvoja antaa minulle luvan lähteä. Valvojat ovat mielestäni pelottavia, he ovat vähäsanaisia ja pukeutuvat aina sinisiin haalareihin, joita kenelläkään muulla kaupunkilaisella ei ole.

--

Matka on kestänyt päivän, aurinko on taas yhtä korkealla kuin päivä sitten, kun lähdin poukamasta. Veneen varastaminen metallivarastolta oli kinkkinen operaatio, mutta tämä on tärkeää, joten en pode huonoa omaatuntoa. Näen oikealla puolella edessäni saaren kärjen, ja otan taas airot käsiini ja soudan ripeästi rantaveteen. Edessä näen merivirran, joka vie nopeasti oikealle. Vesi kuohuu ja sylkee suolaa päälleni, mutta jos lähden hieman vasemmalle, luulen pääseväni kohtaan,dalle jossa virta on rauhallisempaa ja pystyn soutamaan yli.

 Työnnän itseni matkaan saaren rantahiekalta. Hetkessä olen jo soutanut kauemmaksi nopeasta virrasta ja rauhallisemmille vesille, josta alan ripeästi, mutta rauhallisesti soutamaan itseäni yli. Käsiini sattuu ja särkee, mutta pian olen jo perillä. Soudan itseni lähelle rantakaislikkoa, jonka luona hyppään pois veneestä. Sidon veneen köydellä läheiseen puuhun, ja peitän veneen kaisloilla. Kun vene on kunnolla piilossa, lähden kävelemään metsäistä mäkeä ylöspäin.

 Ensin metsä on hyvin tiheää, puuta puun vieressä, mutta pian metsä alkaa harventua. Panen merkille, että täällä tulvasta ei ole merkkejä, sillä joka puolella puut ovat hyvinvoivia ja maa vain hieman kosteaa, ei mutaista. Lopulta päädyn kohdalle, jossa metsä päättyy ja kaupunki alkaa. Näen kauniita puutaloja, jotka on maalattu kirkkailla väreillä. Kuljen katua eteenpäin ja päädyn yhä lähemmäksi keskustaa, jossa asutus muuttuu tiheämmäksi ja näen yhä enemmän kerrostaloja. Kun näen edessäni korkealle nousevan kaupungintalon ja sen siniset pylväät, haukon lähes henkeäni. En osannut kuvitellakaan, miltä tänne pääseminen oikeasti tuntuisi. Kiihdytän askeleitani ja nousen portaat ylös eduskuntatalon ovelle. Kuljen ylös ja ohitan monia ihmisiä, jotka katsovat minua ihmeissään. Ehkä näytän vähän resuiselta, mutta en jaksa välittää siitä. Seuraan väkijoukkoa, joka suuntaa kohti suuren salin aukinaisia ovia. 

Alan voida pahoin miettiessäni, että joudun puhumaan näin monien ihmisten edessä. Huomaan, että osa yleisöstä alkaa kerääntyä jonoksi korokkeen vierelle. Päättelen, että niin kuuluu tehdä, joten menen jonon perälle. Ihmiset katsovat minua hieman kummaksuen, osa supisee jotakin, ja pari katsoo minua säälivästi hymyillen. En sano kenellekään mitään enkä hymyile kenellekään. Kaikki vaikuttavat jotenkin kauhean pinnallisilta ja kummallisilta, kuin heidän hymyjensä takana olisi jotakin muuta. Tilaisuus etenee hitaasti. Ihmiset menevät yksi kerrallaan korokkeelle seisomaan ja puhuvat englanniksi jostakin ja parvella istuvat arvovaltaiset henkilöt vastaavat. 

Lopulta tulee minun vuoroni. Tunnen koko salin tuijottavan minua herkeämättä kun nousen korokkeelle. Minua katsotaan paljon tiiviimmin kuin muita, mutta yritän olla välittämättä. Yskäisen avatakseni ääneni ja alan puhua. Ääneni värisee aluksi hieman, mutta sitten pakotan sen tasoittumaan. Kerron ihmisille tulvista, jotka alkoivat kun olin aivan nuori ja jotka ovat jatkuneet koko ikäni. Kerron rankasta työstä, keskeytetystä koulunkäynnistä ja köyhyydestä. Kerron tulvataudeista, vanhemmistani jotka ovat kaikista todennäköisimmin hukkuneet tai kuolleet tulvan aiheuttamaan kuolemantautiin. Salissa on hiirenhiljaista. Kerron eläimistä, jotka eivät pysty elämään saarella, ja ihmisistä, jotka elävät siellä vain vaivoin. Kerron metallista, jota keräämme, romusta, joka valtaa kaupunkimme, ja kasvihuoneista, joista on tullut elämän ehtomme. Puhun kuuluvalla, kirkkaalla äänellä vaikka välillä ääneni täriseekin. Yritän puhua kunnioittavasti ja asiallisesti ja samalla katsoa arvovaltaisia ihmisiä silmiin. 

Huomaan yleisön katseen muuttuvan hämmästyneeksi ja heidän vilkuilevan parvella istuvia miehiä, joiden katseet kovenevat kun puheeni jatkuu. Juuri kun olen sanomassa viimeistä lausetta, näen, kuinka kaksi vartijaa ilmestyy ovelta ja alkaa harppoa minua kohti. Huomaan, ettei mikrofoni enää toista ääntäni, eli yhteys muihin ihmisiin on siis ilmeisesti katkennut. Minua ei haittaa, tiedän jo, että sain asiani sanottua. Vartijat lähestyvät minua edeten suurin harppauksin, mutta juuri kun he ovat nousemassa korokkeelle johtavia portaita, yleisöstä kuuluu huudahduksia. Vartijat kääntyvät katsomaan ihmisiä, jotka juoksevat huutaen katsomaan ikkunasta ulos jotakin. Huudahdan nopeasti kiitos, niiaan ja juoksen itsekin korokkeelta pois. Juoksen ulos salista ja katson portaikossa olevasta ikkunasta ulos. Jähmetyn kauhusta, kun näen, mille ihmiset huutavat. Kaukaa mereltä nousee aalto, joka on suurempi kuin koko tämä kaupunki. Hyökyaalto. Se liikkuu hitaasti, mutta voimalla kohti kaupunkia, kohisee ja vaahtoaa edetessään ja pyyhkii kaiken matalaksi. Se saavuttaa juuri metsän ja sen puut. Voin jo melkein haistaa suolan, aallon tappavan hajun ja sen voiman, jolle yksikään mantereen ihmisistä ei voi mitään.