Kevättulva

Heii!

Tällä kertaa tälläinen vähän erilainen tekstinpätkä, koska halusin välillä tehä jotain muutakin kuin runoja :D Tää on nyt tällänen hieman erikoinen teksti, joten kuulisin mielelläni mielipiteitä tai ajatuksia jos tulee mitään mieleen :)

Kevättulva alkoi eilen. Sade kasteli pihamaat ja jokien uomat, se täytti kaikki pihalla oikein päin olleet ämpärit, kupit ja kannut, jotka pian olivat niin täysiä, että vesi pian tulvi yli äyräidensä. Vettä satoi koko päivän rankasti, niin rankasti, että kotikatu muuttui joeksi ja lätäköt järviksi. Pian koko pieni maailmani oli aivan sekaisin. Tänään kuljen uuden, tulvan muodostaman joen viertä ja noukin veden seasta unohduksia, toiveita ja ajatuksia, jotka ajelehtivat tulvan mukana vieraille vesille ja palattuaan olivat aivan erilaisia. Kevättulva on rikkonut, hävittänyt tai sotkenut kaiken sen, mitä minulla lojui pihamaalla. Kaikella on nyt uusi järjestys. Unelmat, jotka riippuivat aikaisemmin nätisti omenapun oksilla, ovat nyt korkealla tammen latvassa. Unelmoi korkeammalle, kevättulva sanoo. Kaikki unohdukset, jotka olin hävittänyt maan uumeniin, ovat nousseet pinnalle ja nousevat kuin leskenlehdet mutaisen maan seasta. Muistathan, kevättulva kehottaa minua.  Lopeta miettiminen, vaihda suuntaa, etsi uusi polku, sanoo kevättulva, ja minä kuuntelen. Joka kevät tämä sama tulva käy luonani, ja riepottelee elämäni täysin uudeksi, odotuksesta väreileväksi. Kaikki pelot, varjot ja kaikki se väsymys, mitä pidän sisälläni läpi pitkän talven, revitään ulos auringonpaisteeseen. Kevättulva rikkoo kovakouraisesti paljon, monet epäonnekkaat kukkaruukut, jotka unohdin talvella pihamaalle, kulkevat virtauksen mukana vieraille vesille, hajoavat, unohtuvat ja muuttuvat merkityksettömiksi sirpaleiksi. Mutta ei sen tarvitse surullista olla, ei suinkaan! Kun kevätaurinko paistaa paljaalta, harmahtavalta taivaalta, ja kuljen ympäri hiljaista, heräilevää pientä maailmaani, saan aikaa ajatella kaikkea sitä, mitä olen, en ole, ja mitä kasveja tahdon kasvattaa pihamaalla, ja lopulta jokin saattaa seljetä. Tai sitten ei selkene, mistä minä tiedän? Tulva aiheuttaa kaaoksen, muta keräillessäni niitä rippeitä itsestäni, jotka tulva on kuljettanut virtauksen mukana jokirannalle, en voi muuta kuin rakastaa tulvaa. 

Kulkiessani joen viertä yhä kauemmaksi kotoa, lähemmäksi pienen maailman reunaa, alkavat askeleni keventyä pikkuhiljaa ja lopúlta en voi olla hymyilemättä. Huomaan, että tätä minä tarvitsinkin, tulvaa, joka pakottaa minut ulos etsimään itseäni ja kukkaruukkujen palasia. Jos talven jälkeen tulisi heti suloinen, lempeä loppukevät, en tahtoisi sitä, en osaisi kohdata lämpöä. Kevättulvan aikana ehtii panikoida, kuolla ja syntyä uudelleen, jotta kun kevään lämpimät säteet vihdoin osuvat selkään, olen valmis. Ilman tulvaa en olisi nyt tässä ulkona, ihmettelemässä maailmaa liian kylmässä, keltaisessa sadetakissa ja liian kesäisissä lenkkareissa, jotka kastuvat läpimäriksi. Kevät on ristiriiitaista aikaa, aurinkoista, väsynyttä, hämärää ja energistä. Kevät on odotusta, kärsivällistä odotusta, kun kevät lipuu kesän ja talven ääripäihin päivästä riippuen. Se on optimistien aikaa, sitä, kun puetaan aivan liian kylmät mekot ja takit ulos aivan liian aikaisin, ja sitten vilustutaan. Tai no en tiedä, mistä minä voisin tietää kenen aikaa kevät on? Minähän asun tässä pienessä maailmassani ilman muita, aivan yksin, mutta jos pitäisi arvata.  

Erikoisia asioita kelluu tulvaveden virtauksessa, joessa, joka yhdistyy ojaan. Vesi on mutaista, liejuista, joten kirkkaanväriset asiat erottuvat helposti. Ohi ajelehtii kaikenlaista, nyt ohi menee Iittalan taika-muki, pinkki sateenvarjo, kumiankka, kukkakimppu, sanomalehti, aurinkotuoli, peili, se yksi nuortenkirja jota en koskaan saanut luettua, vihreät villasukat, viherkasvi jonka nimesin tv-ohjelman hahmon mukaan, jne, jne... koetan tarttua kaikkeen, nämähän ovat minun esineitäni! Tärkeitä osia elämästäni, muistoja, pettymyksiä, noloja tilanteita, haaveita...mutta tulva on armoton. Tulva vie jokaisen asian pois, ja jos tartunkin yhteen, ei se koskaan ole niin kaunis kuin sen kuuluisi olla, vaan likainen, liejuinen ja painava kantaa. Pian luovutan, istun joen rannalle keltaisen sadetakkini päälle ja tyydyn katsomaan, kun kaikki lipuu pois, kauas tulvavirtaan, jonka päätepistettä en tiedä. Ehkä se yhdistyy joskus mereen, tai ehkä vesi imeytyy pikkuhiljaa maahan, en jaksa miettiä. Tajuan vain, että jo ensi vuonna tulvavesi vie varmaankin mukanaan tämän keltaisen sadetakkinikin, ja silloin olen ehkä jo tarpeeksi viisas, etten yritä noukkia sitä virrasta. Tai no, tuskin olen.