Vaahteran oksalla tapasin keijun

 Heippa vaan kaikki, ja pahoittelen et tässä on menny KOKONAINEN KUUKAUSI kirjoittaa uus postaus..

Oon kyllä kirjoittanu kaikenlaista, mut en oikeen mitään semmosta kunnollists kokonaista tekstiä vaan enemmänkin semmosia pätkiä. Mut tässä on nyt tämmönen teksti, jota kirjotin viikonloppuna neljän tunnin automatkalla. Tää ei tosiaan oo täydellinen, tai välttämättä edes hyvä, mutta aattelin kumminki julkaista :) 

Kerron kans nyt nopee vähän kuulumisii, eli menee kivasti, koulussa on kyl ollu nyt tosi paljon kaikkee mietittävää, ja tietysti koulu ja harrastukset menee nyt tän blogin edelle, eli saa nähä et kuinka pitkään kestää ennenkuin taas seuraavan kerran julkaisen. Mut nyt se teksti:

Kuva:minä :)

Tämän päiväkirjan omistaa:

         Sirppu <3

/24.8/

Mun luokal on yks keijukainen.

Se on ihan outo, siis hyvällä tavalla. Sillä ei oo siipiä, mut ihan hyvin sillä vois olla. Sillä on vihreet silmät ja punaiset hiukset. Se joka tunti kirjoittelee jotain sen vihkoon, mut en tiiä mitä. Sen ääni kuulostaa semmoselle tiukujen helinälle. Se on siis toisin sanoen keijukainen. 

En tiiä mikä sen nimi on, vaikka ollaan samoilla tunneilla. Tuntuu, että opettaja ei huomaa sen olevan siellä. 

/30.8/

Tänään koulun jälkeen kävelin tuttua hiekkatietä kotiin, kun näin sen keijukaisen istumassa vaahteran oksalla. Se heilutteli sen jalkoja eikä tuntunut huomaavan ketään. Se vaan tuijotteli taivaalle. 

Mä päätin vihdoin puhua sille jotain, joten mä kävelin sen vaahteran juurellle ja lähdin kiipeämään. Lipsuin ja meinasin tippua, mutta jollain ilveellä mä pääsin kumminki ylös. Istuin sen viereen. Se tuijotteli vieläkin taivaalle. Kosketin sitä olkapäälle ja se säikähti. Se katsahti muhun vähän ihmeissään, mutta sitten se alko nauraa ja sen nauru liikautti jotain mun sydämessä. Sen nauru oli ihana.

Me alettiin jutteleen. Sen nimi on Kielo. Kielo on mun mielestä keijulle sopiva nimi.

/ 6.9./

Siitä päivästä lähtien me nähtiin aina siellä vaahteran oksalla. Me juteltiin monta tuntia kunnes sen piti lähteä kotiin. Me juteltiin kuista ja tähdistä ja kaikesta sellasesta. Se ei kertonut kovin paljon itestään. Mut se piti kuista ja sateesta ja musiikista, ja se riitti mulle. 

/30.9./

Ollaan nyt nähty sen saman puun oksalla jo kuukauden ajan. Mut eilen se ei ollu koulussa enkä nähnyt sitä kiipeämässä puuhun. Ootin sitä sen puun oksalla muutaman tunnin, mut kun sitä ei näkynyt ja alko tulla pimeä, niin lähin kotiin. Sitä ei näkynyt seuraavana päivänä eikä sitäkään seuraavana. Ootin sitä joka päivä, mut pian aloin luopua toivosta. Ehkä se oli muuttanut pois? Mut miks se ei sit hyvästellyt mua? 

En enää odottanut sitä sillä oksalla. Tiesin, ettei se varmaan tulis enää takasin. Pelkäsin sitä että se olis lähtenyt lopullisesti. Kielosta oli tullut mulle niin hyvä ystävä. Se oli ollut mun ainut ystävä.

/2.10./

Eilen se istui taas vaahteran oksalla. Juoksin sen puun juurelle ja kiipesin ylös. -Missä sä olit? Mulla oli ikävä sua! mä huusin. Se halas mua ja sanoi että sillä oli ollut jotain. Ei se kertonut tarkemmin, mutta annoin sen olla. Me kaiverrettiin meidän nimikirjaimet puuhun.

K & S, always forever

 Me juteltiin taas kaikesta, taivaansinestä ja tuulesta ja planeetoista. Mutta kun alkoi tulla hämärä, Kielo alkoi olla alakuloinen. Mä kysyin, mikä sillä oli. Se ei suostunut kertomaan. Mä kysyin uudelleen. Se oli hiljaa. Sitten näin että sen silmä kiilsi. Puun oksalta tippui maahan kyynel. Yhtäkkiä se otti mun käden sen pieneen käteen ja katsoi mua vihreillä keijunsilmillään. Ja sitten se puhui ja kuulin tiukujen helinän. -Mun pitää lähteä jonnekin, pois täältä. Mä en voi jäädä vaikka haluaisin. Mutta lupaa mulle-hän puristi kättäni hänen käsissään- ettet jää yksin. Saa kavereita joiden kanssa voit jutella kuista ja tuulesta. Mä pyydän. Minä nyökkäsin ja hän hymyili. Sitten hän otti taskustaan muutaman pienen tiu-un ja ripusti ne nauhalla vaahteran oksiin. Tuuli puhalsi ja sai aikaan äänen, joka tulisi muistuttamaan minua hänestä lopun elämääni. 

Halasimme ja sitten hän lähti, viimeistä kertaa, lopullisesti. 

/1.10/

Kielon lähdöstä on nyt vuosi. Tänään kävin kiipeämässä siihen vanhaan puuhun, vaahteraan, jonka oksissa soivat edelleen pienet tiu-ut kun tuuli osuu niihin.  

Kielo sanoi aina, että tuuli on hänen ystävänsä. Hymyilen ja katson horisonttiin. Uskon, että se on edelleen tuolla jossain.