Myrskysielu

Joo.. Tää on varmaankin ensimmäinen tarinateksti/novelli jonka tähän blogiin julkaisen, ja sattumoisin en oo koskaan aikasemmin tehny mitään tän tyylistä tekstiä. En ite ihan kovin paljon tykkää tästä, varsinkaan siitä miten tää loppuu, mutta kyllä tää saa nyt luvan kelvata. Ja joo, mulla oli ongelmia ton nimen keksimisen kanssa :')

Rakentavaa palautetta arvostaisin paljon <3

                                            kuva: pinterest

 Kulkiessani kirjastolle näen suuren tyttöryhmän kadun toisella puolella. Yritän esittää, etten edes huomannut heitä, kulkea vain nopeasti ohi, mutta tietenkin, voi tietenkin, yksi tytöistä huutaa:- Hei Iisa!

 Katson sinnepäin nopeasti, ja näen juuri kun hän kuiskaa jotain kavereilleen katsoen minuun päin ivallisesti. Koko tyttöryhmä nauraa. Älä välitä, älä välitä, toistan itselleni. Ehdin juuri kirjaston ovelle, kun raivon hyökyaalto alkaa nousemaan vaarallisesti minua kohti.Syöksyn kirjaston ovesta sisään ja suoraan vessoihin. Lukittuani itseni vessankoppiin otan repun pois selästä ja hengitän. 

Sisään, ulos. Sisään ulos.  Pikkuhiljaa aalto alkaa tasaantua. Heti kun olen rauhoittunut, pieni ääni sisälläni alkaa soimaamaan minua. -Se ei saisi mennä näin pitkälle. Aiheutan kohta tulvan. Minun ei kuuluisi välittää. Melissa on ollut aina tuollainen. Siitä hetkestä kun yläaste alkoi, hän otti silmätikukseen minut. Vintage-kirpparivaatteeni ja kuolematon rakkauteni kirjoihin olivat Melissan ja hänen jenginsä mielestä liian noloja ja erilaisia. Tai mistäs minä hänen jenginsä mielipiteitä tiedän. He kikattavat Melissan kaikille jutuille kunhan saavat olla mukana. Kunhan he eivät joudu samaan pisteeseen kuin minä. Hylkiöksi. 

Ollessani taas tyyni, aukaisen vessan oven ja lähden romantiikkahyllyille. Lueskelen takakansia ja pian minulla on taas sylissäni melkoinen pino romantiikkaa. Olen aivan omissa ajatuksissani, kunnes havahdun siihen, että törmään johonkin. Muutama kirja tippuu sylissäni olevasta pinosta. Juttu, johon törmäsin ei olekaan kirjahylly, vaan ihminen. Noin minun ikäiseni poika, jolla on kuulokkeet korvissa ja joka lueskelee itsekin jonkin kirjan takakantta. Poika kääntyy minuun päin yllättyneenä. Punastun, mutisen anteeksipyynnön nopeasti, ja käännyn nopeasti vastakkaiseen suuntaan. Sitten pinkaisen poispäin. Päästyäni lainausautomaatille, lainaan ja sullon kirjoja kangaskassiini niin nopeasti kuin vain suinkin. Pitää päästä nopeasti jonnekin muualle, ennen kuin se poika tulee nauramaan minulle ja myrsky sisälläni aloittaa taas. Saan viimeisen kirjan piipattua, kun, -voi ei- äskeinen poika tulee minua kohti. Voi ei voi ei voi ei.... Tulostan kuitin ja astelen salamana poispäin. Poika kiihdyttää askeliaan ja koskettaa minua olalle. Eih...Käännyn vastahakoisesti ympäri. -Hei, sulta tippui kaks kirjaa! poika sanoo ja ojentaa kirjapinostani pudonneet teokset minulle. Otan ne vastaan hämmentyneenä, ja sanottuani nopeasti kiitos, käännyn kannoillani ja kiiruhdan ulos kirjastosta. 

Päästyäni ulos ja omaan rauhaan, saan aikaa ajatella. En tiedä miksi, mutta pojan kohtaaminen aiheutti jotain, mitä ei ole ennen tapahtunut. Kun hän puhui, sisälläni oleva valtameri alkoi kuohumaan. Mutta ei niin kuin normaalisti. Ei yli. Ei hyökyaaltona. Vaan pikemminkin kuplina jotka kohoavat veden syvyydestä ja saavat minut väreilemään.

Katsokaas, minun sisälläni on valtameri. Suuri, vaarallisimmillaan hyökyaaltoja nostattava meri, joka reagoi tunnekuohuihin. Meri voisi varmaan olla kaunis ja ihanasti aaltoileva. Sitä se joskus olikin. Mutta sitten jokin muuttui. Vaihdoin kouluja ja kasvoin. Tapasin Melissan ja muita hänen kaltaisaan ihmisiä. He saivat meren valloilleen, pois minun hallinnastani. Nyt en voi enää meren mahdille mitään. Ja jotta se ei huuhtoisi kaikkea, minua ja kaikkia ympärilläni, kokonaan pois, minun on pidettävä se niin tyynenä kuin suinkin. Yksikin pieni kosketus veden pintaan saa aikaan väreitä, jotka nopeasti muuttuvat aalloiksi.  Mutta jollain oudolla, minulle tuntemattomalla tavalla, pojan aiheuttamat väreet eivät tuntuneetkaan vaarallisilta. Minun täytyy tavata hänet uudelleen.

🌙

On kulunut kaksi päivää oudon pojan tapaamisesta. Meri on ollut tapaamisen jälkeen oudon hiljainen, odottava. Kuljen käytävllä, menossa viimeiselle tunnille historianluokkaan. Melissaa ja muita ei näy vielä missään. Onneksi. Suuntaan historianluokkaan. Istun paikalleni, ja silloin käytävältä alkaa kuulua ääniä. Melissa ja muut tulevat sisään. He nauravat jollekin jutulle tai henkilölle, mahdollisesti minulle. En välitä. Opettaja tulee luokkaan ja aloittaa historiasta lueonnoinnin. Vaikka kuinka yritän keskittyä, kuulen vain aallot sisälläni. 

Tunnin loputtua lähden ulos luokasta vähin äänin. Luulen jo päässeeni pois, kun Melissa tulee takaani perässään kikattava laumansa. Melissalla on kädessään puhelin. Hän osoittaa minua, ja saa ryhmän taas räjähtämään nauruun. Päätän vain jatkaa matkaa, ennen kuin hän sanoo minulle jotakin. Pääsen ulos koulusta, ja Melissa tulee minua kohti. Kiihdytän askeliani, mutta Vanessa huutaa:- Hei Isa! Mihin sulla nyt on kiire? Tapaamaan varmaan tätä sun uutta friikkikaveria, eikö?                           -Friikkiakaveria? En ymmärrä laisinkaan, mistä Melissa puhuu. Sanon sen hänelle ääneen. Hän on nyt niin lähellä, että näen hänen puhelimen näyttönsä. hän ojentaa sitä minulle. Puhelimessa on video siitä, kun outo poika ojentaa minulle kahta kirjaa kirjaston lainausautomaatilla. Miten se on edes mahdollista? Missä vaiheessa Melissa...

Meri alkaa taas kuohumaan. Ei, voi ei, ei nyt.... Mutta hyökyaalto nousee jo. En voi lähteä mihinkään, jalkani eivät toimi. Suolainen vesi syöksyy sydämeeni ja ajatuksiini, se täyttää kaiken. Pirstoo rikki lasi-ikkunat, keuhkoni täyttyvät vedestä ja joka puolella on vain vettä, lisää ja lisää vettä. Raivo ja pelko ympäröivät minut. Tipun pohjaan. 

Joku huhilee minua korkeuksista, pinnan yläpuolelta. Avaan silmäni. Kaikki näyttää sumealta.  Yhtäkkiä merenpohja muuttuukin koulun hiekkakentäksi. Taisin pyörtyä. Nousen istumaan ja näköaistini palaa hitaasti. Kun katson ylös, näen jonkun tuntemattoman henkilön huolestuneet kasvot. Katson tarkemmin. Henkilö on se outo poika. Hän ojentaa minulle kätensä ja tartun siihen. Hän nostaa minut pystyyn. Horjahtelen hieman, mutta hän pitää minut pystyssä. -Onko kaikki kunnossa? Taisit pyörtyä. Koetan sanoa jotakin, mutta sanat eivät tule. Sen sijaan vain nyökkään. Katson ympärilleni. Koulun piha on tyhjä, ja Melissa ja hänen porukkansakin on tainnut kadota. Ihme, etteivät he jääneet tänne kuvaamaan toistakin videota minusta. Poika huomaa katseeni ja sanoo kuin olisi lukenut ajatukseni: -Ne tytöt lähtivät, jos sinä sitä mietit. Säikähtivät, kun valahdit kalpeaksi. - Luulivat varmaan, että oksennan heidän päälleen. No, sen he olisivat ansainneet, mietin itsekseni. 

Kun olen saanut tasapainoni kunnolla takaisin, irrotan käteni pojan kädestä ja yhtäkkiä punastun. Olen saanut ääneni takaisin, ja sanon hiljaa:- Kiitos, kun katsoit perääni. Ei minulla hätää ole. Tunnen punan leviävän poskilleni ja meren kuohuvan ja kuplivan. -Kuka sinä olet? kysymys lipsahtaa huuliltani ennen kuin harkitsen sitä. 

Poika hymyilee ja kertoo nimensä.

 -Jonatan. Ja sinä?

-Iisa.

Paljastuu, että asumme aika lähellä toisiamme, joten kävelemme yhdessä kotiinpäin. Juttelemme kirjoista, ja kiusallinen, hiljainen ja helposti rikkoutuva minä tuntuu katoavan. Olen nauravainen ja rauhallinen Jonatanin seurassa. Merestä huolehtiminen unohtuu tyystin, kun kaikki huomioni kiinnittyy vain puhumiseen ja kuuntelemiseen. Huomaan, että meillä onkin aika samanlaiset kirjamaut. Tullessamme kohtaan, jossa tiemme eroavat, Jonatan halaa minua ja minä halaan takaisin. 

Ainainen myrsky merellä on laantunut. Aallot vain pirstoutuvat ja vaahtoavat vasten kalliota, joka on minun sydämeni. Mutta ne eivät pääse kallion yli. Eivät pääse aivoihin tai keuhkoihin. Vaikka sielussani on suolavettä, nyt siellä on myös muutakin.